Suru

Siitä on nyt kuukausi ja yksi päivä, kun mummi nukkui pois...
Sitä ei tahdo mitenkään uskoa koko asiaa. Monesti tekee mieli ottaa puhelin käteen ja soittaa tai laittaa viesti ja kysyä, mitä kuuluu, sitten kuitenkin havahtuu todellisuuteen...

Viime kuukausi on ollut todella raskas henkisellä tasolla. Sitä ajatuksissaan käy läpi menneitä vuosia ja sitä aikaa mihin se on kadonnut, miksen ehtinyt käymään useammin hänen luonaan. Jossittelu on turhaa.
Olen onnellinen, että näin mummin vielä suhteellisen hyvässä kunnossakin. Suurin suruni tässä on tuleva syksy. Mummi olisi halunnut tanssia häitä. Ensimmäisen lapsenlapsensa häitä.
Nyt hän tanssii enkeleiden kanssa tulevana päivänämme. Tuntuu inhottavalta, surulliselta ja pelottavalta. Elämä menee sujauksessa silmiemme edestä.
On hassua miten nopeasti viikot menevät. Nyt on JO toukokuu, melkein puoliväli.

Surun sanotaan helpottavan kun sen aika on. En usko, että se helpottaa koskaan. Luulen, että asiaa ajattelee vain harvemmin, mutta ei se surua silti pois vie. Ikävää ei vie mikään pois.

Onneksi meillä on muistos ♥ 

Lähti lentoon enkeli taivaan,
tuli luokse väsyneen, sairaan,
kosketti hiljaa posken nukkaa,
silitti hellästi punaista tukkaa.
Nosti siivilleen mummimme armaan,
vei turvaan paikkaan varmaan
papan viereen, tähtien taa,
luokse Jumalan kaikkivaltiaan.

Mummi ♥